A(a)sian rajamailla: Kanchanaburi!

Suvi ja juhla-ateria

Eilen illalla kotiuduttiin siis takaisin Kanchanaburista ja voidaan kyllä sanoa, että rakastuttiin täysin ko. paikkaan! Rehellisesti sanottuna me ei Suomessa edes tiedetty koko paikasta ja lähtöpäätös syntyi täällä vähän tyylillä "no kai siellä voi yhen viikonlopun käydä". Onneksi käytiin! Ja takaisin halutaan jo nyt. Varmasti tullaan vielä joskus, jos ei enää tämän vaihdon aikana, niin sitten joskus muulla reissulla. Ei mitenkään keksitä pahaa sanottavaa kaupungista! Eli varautukaa poikkeuksellisen pitkään tarinaan ja todella moneen kuvaan!

Reissu lähti käyntiin keskiviikkona taksimatkalla, sillä eteläinen bussiasema (Southern Bus Terminal) sijaitsee logistisesti kaikkein haastavimmassa paikassa Bangkokissa ilman raideyhteyttä lähimaillakaan. Osuttiin vielä kohtuullisen pahaan iltapäiväruuhkaan, joten taksimatka kesti vähän reilun tunnin, jossa edettiin yhteensä 20 kilometriä. Hintaa kertyi matkalle 180 bahtia, eli vajaat 4½ euroa. Matkaa Kanchanaburiin on 130 kilometriä Bangkokista ja matka taittui n. 2½ tunnissa.

Suvi ja koirat

Eetu ja "länderi"

Kanchanaburiin päästiin illalla joskus seitsemän aikaa, auringon jo kuitenkin laskettua. Oltiin etukäteen mietitty, että mentäisi etsimään joen varrelta majoitusta ja päätettiinkin samantien ottaa suunta kohti Kwai-jokea. Ainoa ongelma oli, että perinteisen ylimielisesti meillä ei ollut TAASKAAN minkään näköistä karttaa tai edes mielikuvaa kaupungin kartasta. Törmättiin pienen arpomisen jälkeen brittipariskuntaan (jotka oli kaupungissa, siis turistikohteiden ulkopuolella, koko reissulla varmaan ainoat länsimaalaiset mitkä nähtiin), joilta kysyttiin että missähän joki sijaitsee. He neuvoivat meidät kohtuu päättäväisesti täysin päinvastaiseen suuntaan, vaikka lopussa sanoivatkin olleensa Kanchanaburissa vasta ensimmäistä päivää. Jonkun aikaa käveltyämme päätettiin monen kielimuuriin kaatuneen tiedustelun jälkeen hypätä songthaewiin, joka vei meidät Nita Raft House majataloon 60 bahtin yhteishinnalla. Nita Raft House, niinkuin todella moni muukin majatalo Kanchanaburissa, on kokonaan joen päällä bambulauttojen varassa kelluva hässäkkä. Käytiin katsomassa huonetta, joka osoittautui erittäin siistiksi, mutta toki yksinkertaiseksi. Päädyttiin ottamaan huone 2 yöksi yhteishintaan 600 bahtia. Huoneeseen kuului oma vessa ja tuuletin. Kun saatiin kamat purettua, niin suunnattiin vielä keskustaan syömään. Löydettiin katukeittiö jossa myytiin pihviä ja ranskalaisia ja päätettiin syödä oikea juhlaillallinen :D! Ruoat ja 2 pulloa limpparia maksoi yhteensä 120 bahtia, eli 3 euroa ja olivat erittäin mukavaa vaihtelua riisi/nuudeli + kanaruokaan.

Suvi Erawanin luonnonpuistossa

Seuraavana aamuna suunnattiin vähän seitsemän jälkeen takaisin kohti bussiasemaa, tarkoituksena hypätä aamun ensimmäiseen bussiin kohti Erawanin kansallispuistoa. Ei tarvittu edes herätyskellon palveluita, sillä paikallisten kukkojen sisäinen kello oli pahasti vinksallaan ja ne kiekuivat jostain aamu neljästä saakka. Myös tasan klo 6 alkanut vastarannalta kuuluva kiinalaistyylinen musiikki piti huolen siitä, että unta ei neljän jälkeen saatu. 60 kilometrin matka kesti melkein 2 tuntia :D Bussi maksoi 50 bahtia per nuppi. Bussikuski kävi välillä kaupassa, välillä käytiin auto tankkaamassa, välillä rahastaja kävi pudottamassa kassalippaan johonkin täysin random ravintolaan, ihmisiä tuli ja meni bussiin kuin saluunan ovista matkan aikana jne jne... Tämän takia matka siis kesti jokseenkin kauan. Bussi oli myöskin pikkuisen enemmän vanhan liiton versio, kun mihin ollaan yleisesti totuttu ja muutaman kerran ylämäessä rupesi oikeasti jännittämään, että päästäänkö ylös kun vauhti putosi alle 10km/h. Lisäksi bussin ovet olivat koko matkan ajan sepposen selällään, mikä on täällä toisinaan ihan normaalia :D Kun päästiin kuitenkin vihdoin paikalle, niin fiilis oli kohtalaisen katossa. Saatiin vielä opiskelijakortilla alennus kansallispuistomaksusta. Hinta putosi 200 bahtista 40 bahtiin per henkilö. Mietiskeltiin sitten hetki bussin kääntöpaikalla, että mitäs nyt tehdään. Tämä osoittautui suureksi virheeksi, sillä siinä samaan paikalle pamahti muutama bussilasti venäläisiä, joilla oli varusteenaan pelkät spiidot (uikkarit), kaulalla roikkuva Nikon ja rintaan isketty nimilappu. Siitä sitten he lähtivät parijonossa oppaan johdolla

tarpomaan kohti vesiputouksia. Siis voi hyvä luoja mitä touhua! Ihan kuin olisi tullut Serenaan...

Päätettiin sitten taktisesti jättäytyä muiden vauhdista, kun arvattiin suuren massan suuntaavan suoraan ylimmälle, eli seitsemännelle ja samalla hienoimmalle tasolle vesiputouksia. Kivuttiin pikkuhiljaa ylöspäin ja käytiin muutaman kerran virkistäytymässä vesiputousten alla. Saatiinkin olla tosi rauhassa alimmilla tasoilla ja täytyy kyllä hehkutaa, että putoukset olivat erittäin hienoja. Meidän kameran kuvat eivät tee oikeutta paikan upeudelle. Päästiin jopa ylimmälle tasolle ilman suuria ihmismassoja, koska ajoituksemme oli aivan loistava. Kun tulimme takaisin alas, niin huomasimme että bussilasteja oli tullut lisää kymmeniä, jos ei satoja. Takaisin tultiinkin todella rivakasti, kun ei haluttu todellakaan ängetä hirveän hälinän sekaan. Vastaan tallusteli kaikenmaalaisia turistilaumoja sekä useiden koulujen luokkaretkiä. Summasummarum jos lähdette putouksille, ottakaa a) ensimmäinen bussi joka lähtee klo 8 tai b) vuokratkaa skootteri ja lähtekää vielä aikasemmin, niin saatte olla edes vähän rauhassa ja tällöin paikka on n. miljoona kertaa upeampi! Polku kohti ylintä putousta (ja siis alempien putouksien läpi) ei ollut kuitenkaan suunniteltu aivan kaikille. Se ei ollut mikään mahdoton kulkea, mutta siellä sai taiteilla kivien päällä ja välissä sekä katsoa jalkoihinsa, ettei kompastu puun juuriin tms. Muutaman vanhemman ihmisen kulkeminen näytti tosissaan hieman vaikealta, mutta ilmeisesti hekin selvisivät kunnialla pois metsästä. Putouksen ensimmäisille kolmelle tasolle pääsee kuitenkin käytännössä tietä/hyvää polkua ja portaita pitkin, eli ne sopivat liikuntarajoitteisillekin.

Takastulo olikin jo sitten tarina erikseen! Kun päästiin alas, kello oli n. 13 ja kuultiin, että seuraava bussi lähtisi vasta tunnin päästä. Samassa paikalle tupsahti kuitenkin englantilaisten miesten vuokraama minibussi ja Eetu kävi kysymässä heiltä heidän määränpäätään. He olivat myöskin menossa Kanchanaburiin joten pummasimme heiltä kyydin. Eivätkä he edes suostuneet ottamaan rahaa joten takastulomatka oli vieläkin halvempi :D. Eikä siinä vielä kaikki, minibussi suuntasi ennen Kanchanaburia vielä n. 10 minuutin päähän putoksilta sijaitsevalle Thaimaan suurimmalle padolle joka oli järjettömän iso, muttei mitenkään erityisen vaikuttava. Tulipahan sekin nähtyä, vaikkei tiedetty siitäkään mitään ennen. Tän jälkeen minibussi suuntasi siis kohti Kanchanaburia ja tarkemmin kohti Kwai-joen kuuluisaa siltaa, jota pitkin toisesta maailmansodasta kuulu Death Railway kulki aikoinaan. Samassa hypättiin pois lopullisesti brittien kyydistä. Kiitokset vielä näin härmäksi heille, varmasti menevät tätä kautta perille!

Ja koska oltiin valmiiksi kuuluisalla sillalla, niin käveltiin sekin päästä päähän ja otettiin pakolliset turistikuvat. Tän jälkeen suunnattiin kämpille, jossa oli tarkoitus viettää ilta muutaman oluen kanssa vain korttia pelaillen ja majatalon 4 koiran kanssa leikkien. Koirista kaksi oli 3½ kuukautta vanhoja pentuja ja sitten oli niiden vanhemmat, joista toinen oli vähän paikallisen ridgebackin näköinen ja toinen ihan länderin näköinen, joskin hieman isompi :D Todella mukavia koiria, joiden kanssa leikittiin monen monta tuntia reissun aikana! Matkalla kämpille syötiin vielä random katukeittiössä myöhäinen lounas. Mainitaan se tässä siksi, että Eetun ruoka oli tulisinta mitä oli ikinä syönyt. Eetu tilasi siis kanaa curryllä maalaistyyliin. Kokki vielä kysyi, että haluatko tulisen vai miedon, Eetu vastasi tulisen, johon kokki sanoi laittavansa mediumin. Mitenköhän tulista se tulisin versio olisi ollut? :D

Ilta vietettiin sitten rentoutuen kortinpeluun ja muutaman oluen kera. Illalla syötiin Nita Raft Housen omassa keittiössä. Otettiin perus pad thai kait, eli nuudelia, kanaa ja kasviksia. Annos oli erittäin maukas, mutta paras oli vielä edessä! Jälkkäriksi tilattiin friteerattuja ananaksia. Kun muutamat ananaksenpalat oltiin maisteltu, niin Suvi ilmoitti, että mikään ruoka ei enää maistuisi hyvältä tähän verrattuna. Tieto lisää tuskaa!

Aamulla checkasimme ulos yhdeksän maissa ja lähdimme kävelemään kaikkien tavaroiden kanssa kohti 5 kilometrin päässä sijaitsevaa Kanchanaburin apinakoulua. Mietittiin myös polkupyörän vuokrausta tai taksia, mutta haluttiin tappaa samalla aikaa. Vaikka edestakaista kävelyä tuli eksymisineen varmaan jotain 12 kilometriä, niin ilman Eetun täpötäyttä reppua ja Suvin myöskin täpötäyttä jätesäkkiä (äärimmäisen isoa mustaa käsilaukkua) painoina matka olisi ollut yhtä juhlaa! Apinakoulu oli myöskin hauska kokemus. Apinat on joko pelastettu kaltoin kohtelevilta perheiltä tai muutenvaan huonokuntoisina luonnosta yms. Koulussa oli silmämääräisesti n. 20 makakia ja tämän lisäksi pari gibbonia portinvartoina. Apinoita koulutetaan keräämään kookospähkinöitä, joita he pystyvät keräämään 3 kertaa nopeampaa kuin ihmiset, eli n. 600 päivässä. Niitä myös opetaan tekemään muutama temppu turisteille. Esityksille ei ole mitään alkamisaikaa, vaan ne järjestetään ihan on demand, eli heti kun yksikin asiakas saapuu paikalle. Liput maksavat normaalisti 200 bahtia per nuppi, mutta me saimme opiskelija-alennuksella ne 100 bahtiin. Kun tajuttiin, että he järjestävät meille ihan privaattiesityksen, niin rupesi vähän hävettämään opiskelija-alennuksen pyytäminen. Jokatapauksessa esityksessä apinat mm. ajoivat pyörällä, keräilivät kookospähkinöitä, sukelsivat esineitä ja jopa donkkasivat koripallolla. Eetu sai myös mahdollisuuden ottaa heittokisan yhden apinan kanssa, tulos: apina heitti 2 koria 2 yrityksellä, Eetu yhden korin kahdesta yrityksestä. Esityksen jälkeen saimme vielä leikkiä vauvamakakin kanssa, joka roikkui mitä ihmeellisemmsitä asennoista milloin mistäkin ja säntäili, ryntäili, hyppi ja pomppi joka suuntaan hurjaa vauhtia :D Lopuksi vielä Eetu sai halata toista portinvartijagibbonia, joka ei malttanut millään päästää irti.

Legendaarinen Kwai-joen silta

Lähdimme talsimaan takaisin kohti keskustaa suuntana tällä kertaa Kasem Island Resort, joka sijaitsee Kanchanaburin ainoalla saarella keskellä Kwai-jokea. Oltiin siis tehty varaus etukäteen sinne, sillä paikka kuulosti niin mahtavalta. Matkalla käytiin vielä pistäytymässä Nita Raft Housessa syömässä. Tilasimme saman setin kuin edellisenä iltana lievittääksemme Suvin kaipuuta friteeratuista ananaksista :D! Kaikenkaikkiaan voidaan suositella Nita Raft Housea kaikille! Rauhallista menoa ja erinomaista ruokaa Kwai-joen päällä loistavalla sijainnilla ja edullisilla hinnoilla! Lisäksi omistajapariskunnan mies puhui loistavaa englantia. Eikä kyllä paha ollut Kasem Island Resort. Vaikka huone maksoikin 900 bahtia (eli 20-25 euroa kurssista vähän riippuen) per yö, niin se oli kuin huippuhotellista. Paikka oli todella rauhallinen ja keskellä saarta sijaitsi jopa uima-allas. Huoneet oli erittäin siistejä, omalla vessalla ja parvekkeella suoraan joen yläpuolella! Hintaan sisältyi vielä aamupala molemmille. Eetu ilmoittikin heti kun pääsimme paikalle, että jäädään tänne vielä pidemmäksi aikaa, mutta kun hetki järkeiltiin niin päädyttiin säästämään rahaa ja palaamaan Bangkokiin yhden yön jälkeen. Päivä, ilta ja seuraava aamu vietettiin täysin rentoutuen vuoroin uima-altaalla ja vuoroin huoneen kuistilla.

Kelluvia taloja Kwai-joen varrella

Checkattiin ulos ihan viime sekunneilla ja tarkoitus oli käydä katsastamassa ainakin yksi museo poikkeuksellisesti jopa sisältäpäin! Eli mentiin JEATH War Museumiin, joka oli tehty kopioksi toisen maailmansodan aikaisesta sotavankileiristä, jolla vangit asuivat rakentaessaan kuoleman rautatietä. Kaikenkaikkiaan surullisia kuvia ja maalauksia. Sodassa ei ole voittajia... Sitten mietittiin, että mennäänkö bussilla takaisin Bangkokiin samantien, vai kävelläänkö 3 kilometrin päähän juna-asemalle ja käydään samalla katsomassa Thailand-Burma Railway Centre -museo. Päädyttiin menemään juna-asemalle aikatauluista tietämättöminä. Junan piti aikataulun mukaan lähteä jo vajaan tunnin päästä, joten jätettiin sitten museo väliin aikataulullisista syistä. Paino sanoilla "piti aikataulun mukaan". About tunti sen jälkeen kun junan piti tulla, käytiin ihmettelemässä, että missähän juna viipyy. Lippuluukulle oli ääneti ilmestynyt kyltti jossa sanottiin junan olevan 2½ tuntia myöhässä. Harmitti vähän, kun ei ehditty edes käymään museossa. Lopulta jopa seuraava Bangkokiin menevä juna saapui ennen "meidän junaa" n. 2½ tuntia siitä, kun meidän alkuperäisen junan piti tulla, joten päädyttiin vaihtamaan junaa. Tämän toisen junan (johon vaihdettiin) piti olla vielä vähän nopeampi ja saapua Hua Lamphongin juna-asemalle, kun taas alkuperäinen juna olisi mennyt Bangkokissa joen toiselle puolelle Thonburiin. Hua Lamphongista päästäisiin vielä kätevästi metrolla ihan meidän kämpän viereen.

Apina donkkaamassa

Tällä nykyisellä junalla päästiin lähtemään liikkelle ihan aikataulun mukaan ja matka-ajan piti olla 2½ tuntia. Noh eihän sekään tietty paikkansa pitänyt ja lopulta saavuttiin Hua Lamphongiin 4 tuntia lähdön jälkeen. Sinäänsä kunnioitettava saavutus ajaa junalla 130 kilometriä 4 tunnissa :D. Kämpille päästiin joskus 21.30, vaikka lähdettiin kävelemään kohti rautatie-asemaa joskus klo 13. Eli taitettiin siis 130 kilometrin matka 8½ tunnissa, sekin varmasti diplomin arvoinen suoritus! Uskoimme, että VR:llä oli tavalla tai toisella näppinsä pelissä!

Lopputiivistyksenä vielä sen verran, että suositellaan kaikkia käymään Kanchanaburissa jos vain aikataulu antaa mitenkään periksi. Loistava mesta rauhoittumiseen ilman valtavia turistimassoja!